Teatteriarvio: De langerhanska öarna. Klockriketeatern

Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehti 2-2017.

Ylva Ekblad & Stina Ekblad.
Photo: Frida Lönnroos

Viipyilevät saaret

Onhan tämä papukaijaksi naamioituminen pöhköä, mutta ei ole vaihtoehtoja. Mutta miksi tai minkä suojaksi? Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä nähdyn Klockriketeaternin De langerhanska öarna (Sisäiset saaret) -esityksen maailmassa kysymys painaa yhtä paljon kuin höyhen.

Stina ja Ylva Ekbladille kirjoitettu teksti on Susanne Ringellin käsialaa. Näyttelijöiden sisaruus on solutasoista, sen aistii sisäelimissään. Esityksessä siskot ovat itsellisiä, mutta kuitenkin kytköksissä toisiinsa, niin kuin saaret.

Äänimaailma vihjaa, ettei ulkopuolelle voida mennä. Pysytään paikallaan ja esitetään papukaijoja, toistetaan vuoroin itseä ja toisiaan. Jotain on menetetty, jotain kätketty ja jotain odotetaan tulevaksi. Jotain, mikä ei tule. Ironian ammennus on peittelemätöntä. Tšehov mainittu. Huomenna hän tulee ilmeinen.

Molemmilla siskoilla on sisuksissaan salaisuus, mutta sitä ei saada ulos. Puhutaan ohitse, eikä kohtaamista tapahdu. Viipyillään, odotetaan vielä. Sisarusten saarekkeella jatkuva yhteyden kaipuu ja tarve todentua toisissa on läsnä. Fantasioidaan sosiaalisista suhteista jonnekin ulkopuolelle, mutta vain kontrolloidusti, vierailuaikojen puitteissa.

Linn Waran puvut kannattelevat esityksen kehikkomaisuutta hienosti. Kaikkihan osaavat esittää, mutta entä sen jälkeen? Jos todellisuus on yhtä painava kuin höyhen, kannattaako sulista edes vapautua?

Siskojen kilvoittelu piirtyy pienieleisesti. Sisaruuden elimellisyys on kiinnostavaa ja sitä janoaa lisää. Esityksen suunta on kuitenkin vahva. Aallot hiipuvat nykyhetken tavoittamattomuuden ja näennäisen itsellisyyden rantoihin.

Elina Knaapi