Haastattelu: Eräänlainen laboratorio

Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehti 7-2017.

Teatterikorkeakoulun teatteri- ja tanssipedagogiikan maisteriohjelmat juhlivat 20-vuotista taivaltaan. Peda-olento elää verkostoissa, ottaa riskejä ja muuntuu ajassa.

Ryhmä lapsia taapertaa Teatterikorkeakoulun aulan läpi kohti 100 tilaa! -esityskokonaisuutta. Tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila ja teatteritaiteen lehtori Riku Saastamoinen iloitsevat esityskokonaisuudesta. Kysymystä hitaasti muuttuvan pedagogiikan ja nopeasti reagoivan taiteen yhteydestä on mietitty ”pedalla” hyvin paljon. 100 tilaa! on vihdoin konkreettinen osoitus siitä, miten tutkimus ja taide sekä pedagogiikka ja taide voivat yhdistyä.

Pedan on esityskokonaisuuden tavoin eräänlainen laboratorio, jossa yhdistellään yllättäviäkin asioita. ”Haluamme tutkia, voiko näin tehdä ja kysyä ’mitä sitten tapahtuu?’ Koulutus on aikaa, jolloin opiskelija voi tehdä virheitä, erehtyä ja löytää itsensä suosta. Se on ansio, että uskaltaa kokeilla jotain, mikä on melkein mahdotonta”, Anttila sanoo.

”Riskinotto on taiteen ominaislaadun kunnioittamista”, Saastamoinen toteaa. ”Jos lähdemme tekemään taidetta tai vastaanottamaan sitä, emme voi olla ksokaan täysin varmoja, mitä meille tapahtuu.”

Peda-olento

Tutkija, taiteilija, opettaja. Ne ovat Saastamoisen mukaan kolme perinteistä, pysyvää identiteettiä, joiden välillä koulutuksessa liikutaan ilman raja-aitoja. Tarkoitus on jakaa taiteen välttämättömyyttä.

”Taiteilija tekee taidetta tietystä pakosta ja intohimosta tehdä itse taidetta”, Anttila muotoilee. ”Taidepedagogi kokee samaa intohimoa ja välttämättömyyttä. Mutta sen lisäksi hänellä on halu antaa muille mahdollisuus, koska on itse kokenut sen ravitsevana ja rikkaana, merkityksellisenä asiana. Taidepedagogi haluaa, että muutkin saisivat kokea saman. ”

”Kaikki eivät jaa ajatusta, että taide on välttämätöntä”, Anttila toteaa. ”Ehkä me halutaan olla laajentamassa sitä joukkoa, joka näin ajattelee.”

Saastamoinen luonnehtii koulutusta monisieluiseksi peda-olennoksi. Peda-olennon koulutusohjelmien rajoja tai pedagogiikan ja taiteen välisiä rajoja ei tarvitse vahtia. Uskallus ja riskinotto näkyvät kasvusuunnissa, kun alueet limittyvät rohkeasti keskenään. Muodostuneet ilmiöryhmät lähtevät elämään yhteisellä kentällä siihen suuntaan, mihin opiskelijoiden omat rihmastot kytkeytyvät. 

”On tärkeää, että taidepedagogina toimimiselle on jäsentynyt, kestävä pohja, joka perustuu omaan näkemyksen muotoutumiseen”, Saastamoinen sanoo. ”Siihen vaikuttavat aiemmat kokemukset, tutkimustyö ja alan sen hetkinen tilanne.”

Peda-olennolla on vankka, koeteltu sekä yhteisesti jaettu arvopohja. Siihen kuuluu kokonaisvaltaisuus, kannustus, kriittisyys, dialogisuus ja kunnioitus. Lisäksi on olemassa muita arvoja, joista ei voi tinkiä.

”Kansainväliset opiskelijamme tuovat mukanaan yhteiskunnallisen tilanteen, joka on esimerkiksi Brasiliassa tai Venäjällä, jossa ihmisarvo ei ole käsitetty niin kuin meillä”, Anttila kertoo. ”Ihmisarvo on jakamaton, mutta sitä koetellaan Suomessakin joka päivä. Yhtäkkiä siitä tarvitseekin puhua. Arvojen kautta meille tulee uusiakin tehtäviä, mitä ei ole aiemmin ollut.”

Heistä on moneksi

Opiskelijoilla on jo koulutukseen tullessaan menetelmällistä varantoa sekä erilaiset kiinnostuksen kohteet. Jotkut haluavat kehittää edelleen jo kypsynyttä menetelmäänsä ja toiset taas luoda jotain täysin uutta. Niihin tarjotaan tukea ja apua, mutta niitä myös haastetaan.

Maisteriohjelmaan hakeutuvista opiskelijoista usealla on ammattikorkeakoulututkinto tai BA-tutkinto ulkomailta. Hakijoiden joukossa on myös esimerkiksi ammattinäyttelijöitä, jotka haluavat muutosta työhönsä. Opiskelijoiden ikäjakauma voi olla 25-50-vuotta tai ylikin.

”Ennen teatterialalla oli vallalla voimakas esikuviin leimautuminen. Nykyään ei ole yhtä esikuvaa, vaan horisontti laajenee. Vuosi vuodelta opiskelijat ovat valmiimpia dialogisuuteen. Se on erittäin palkitsevaa”, Saastamoinen sanoo.

Maisteriohjelmien opiskelijat opiskelevat suuren osan opinnoista yhdessä. Valmistuneista osa työllistyy taiteen perusopetukseen ja vapaaseen sivistystyöhön, osa palaa ammattikorkeakouluun, josta on itse lähtöisin. Työryhmät ja projektimuodot lisääntyvät. Myös omien taustaorganisaatioiden kautta löytyy monenlaisia työkombinaatioita.

”Taidepedagoginen työpaikka ei ole enää pelkästään koulut ja instituutiot eikä varsinkaan tiettyyn ikään eli lapsiin tai nuoriin liittyvää”, Saastamoinen kertoo. ”Pedalta valmistuneet työskentelevät vankiloissa, hoitolaitoksissa, palvelutaloissa ja kaduilla.”

Esittämisen ytimessä

Alasta on tullut kompleksisempi ja kehityskuluissa mukana pysyminen on haaste. Vuosien varrella vakiintunut henkilöstörakenne on pedan vahvuus. Anttila toteaa, että pitkällä, hitaalla yhteistyöllä sekä luottamuksella on ollut merkitystä koulutuksen kehittämisen prosesseissa. Aina ei tarvitse aloittaa alusta. ”Meidän on myös helpompi toimia ulospäin, kun on yhteinen, jaettu ymmärrys.”

Taidepedagogiikan ala on pieni Suomessa eikä kansainvälisestikään valtava. Saastamoinen toivoo, että mahdollista ammatillista yksinäisyyttä saataisiin vähennettyä ja että opiskelijoiden hienot projektit saisivat ansaitsemansa näkyvyyden ja tunnustuksen.

Saastamoisen mukaan esitykseen liittyvät kysymykset on taidepedagogiikassa hieman unohdettu. ”Tulevaisuudessa peda voisi kehittyä esitystutkimuksen suuntaan. Esitys ja esittäminen muokkaavat todellisuuttamme taidekontekstin lisäksi muillakin elämän alueilla. Tarkastelemalla vaikkapa arjen tilanteita esityksenä toimme pysähtyä ja nähdä tarkemmin. Esityksellä on pedagogista voimaa, jonka mahdollisuuksiin on kiinnostavaa pureutua entistä syvemmin. Sitä toivon, mutta olen varma, että niin myös tapahtuu. ”

Anttila puolestaan toivoo, että kehollisen kokonaisvaltaisen tietämisen ja kokemisen merkitys ymmärrettäisiin paremmin. Tieto on myös kehollista, mutta sitä ei ole monilla tahoilla juurikaan sisäistetty.

”Se on valtava vuori, joka pitäisi valloittaa ja jossa peda voisi olla edelläkävijä”, Anttila sanoo. ”Se olisi toive, että meillä olisi keino, voimat ja resurssit saada aikaan todellinen keskustelunavaus ja sitä kautta laajempi murros esimerkiksi siihen, miten koulu toimii. Siihen tarvitaan vahvoja kumppanuuksia. Luottamusta tarvitaan yli meidän alan.”

”Koulutus ei missään nimessä ole valmis ja toiminta on aktiivisessa tilassa”, Saastamoinen sanoo. ”Taidepedagogiikalla voi olla paljon tekemistä maailman kanssa tavoilla, mitä emme ole osanneet kuvitella. Minulla on sataprosenttinen luottamus siihen, että me löydetään uusia merkityksellisiä polkuja.”

Elina Knaapi