Winter War 2017 katsomotunnelmia

Viime lauantaina olin katsomassa Winter War -kisoja. Lähdin Tampereelle hiukan kipeänä; ääni oli jo valmiiksi poissa ja sain välillä hulluja yskäkohtauksia, kun kurkku vaan yhtäkkiä kuivahti. Kisat menivät siis melko pitkälti paikallaan katsomossa nököttäessä. Tiedän, että tosi monta tuttua jäi moikkaamatta. Täytyy morjestaa kunnolla, kun ääni on tallella ja virtaa on enemmän!

Tajusin, että olen oikeastaan käynyt katsomassa Winter Wareja joka vuosi vuodesta 2013 lähtien. Melkoista! Ne olivat silloin Matin ensimmäiset Winterit ja jo silloin tuli kannustettua ääni käheäksi.

Joka vuosi Wintereissä nähdään jotain uutta. Tänä vuonna perjantaina oli uinti (altaassa) ja lauantaina hspu:t nojapuilta, skillmill ja d-pallo. On aina siistiä nähdä, miten kilpailijat selviävät lajeista ja mikä taktiikka toimii parhaiten. Nytkin nähtiin ällistyttäviä suorituksia. Ne myös inspiroivat omia treenejä.

Parasta kisoissa on kuitenkin tunnelma. Se, että viimeinen kilpailija saa suurimmat suosionosoitukset. Jännittävää, niin kuin aina, on  myös painonnosto. Rinnalleveto ja työntö niin isolla painolla kuin mahdollista tiivisti lauantaina niin paljon jännitystä, pettymystä ja riemua. Rakastan painonnosto-osuuksia kisoissa!

Olen todella iloinen, että minäkin lopulta päädyin tällaisen lajin pariin. Winter Warin kaltaisissa kisoissa näkee sen mahtavan puolen CrossFitista, mistä itse nautin todella paljon. Kilpailijat pystyvät ylittämään itsensä ja suuri osa siitä menee juurikin yleisön kannustuksen piikkiin. Yleisöstä on aidosti aistittavissa aito yhteisöllisyys ja tuki, joka kuuluu ihan jokaiselle kilpailijalle, joka on tiensä kisoihin kovalla työllä raivannut.

Muistan, miten viime vuonna istuttiin Matin kanssa katsomossa vierekkäin – ensimmäinen ja ainoa kerta, kun Matti ei ollut itse kisaamassa. Selkä oli rikki ja sen kuntoutus oli meneillään. Matti naputti normiaan ja katseli, kun muut kisasivat. Olo oli selvästi levoton. ”Koko ajan tuntuu siltä, että mun pitäisi olla jossain.”

Kaikista ylpein ja onnellisin olen siis Winter War 2017 osalta siitä, että Matti oli tänä vuonna juuri siellä missä Matin kuuluu ollakin: kisaamassa muiden kanssa, rokkaamassa chipperiä ja vetämässä 50 kpl wallballit keposesti putkeen. Neljäs sija oli aivan mahtava suoritus!

Onnea jokaiselle Winter War -kisaajalle, olette iso inspiraatio. Ja hyvää syntymäpäivää Matti!

Pitäiskö taas kisata?

No jopas. KuntoKarkeloiden ”piletit” tulevat myyntiin helmikuun puolessavälissä. Eli jo nyt talvella pitäisi tehdä päätös, lähteekö kisaamaan ensi kesänä Mikkeliin vai ei.

Mulla on todella hyviä muistoja KuntoKarkeloista. Viime heinäkuussa järjestetyt CrossFit-kisat oli tarkoitettu aloittelijoille – ja se piti. Tunnelma oli hyvä ja tuomarit olivat todella asiansa osaavia. Mahtava meininki Mikkelissä!

Minulle kisat olivat ensimmäiset ja myös siten melkoinen oppimiskokemus. Jännitti aivan älyttömästi ja ensimmäinen laji menikin täysin kokemattomuuden piikkiin. Sijoituksissa pohjalle jäätiin, vaikka toinen ja varsinkin kolmas laji menivät paljon paremmin. Näin jälkikäteen voi sanoa, että oli myös hauskaa. Läppä lensi muiden kisaajien kanssa ja monta uutta tuttua tuli reissun myötä.

Viime vuonna karkelot olivat yksipäiväiset. Nyt kisapäiviä on kaksi! Äkkiseltään vaikuttaa melko hurjalta, sillä muistan, miten raskas se yksikin kisapäivä oli. Toki nyt kisakokemusta on edes rahtunen enemmän, joten ehkä sitä osaisi jopa vähän rentoutua ja pitää vielä enemmän hauskaa kisatessa.

Niin, että kaksi päivää? Että pitäisi ensin jännittää, kisata, käydä läpi jälkitunnekuohut, mennä jonnekin, osata rauhoittua.. nukkua?! Ja herätä seuraavana päivänä palautuneena tekemään taas parastaan?

Siinäpä tosiaan haastetta.. Mutta kai se niin on, että jos ei yhtään pelota, ei tee tarpeeksi haastavia juttuja.

Jos mietit kisoihin lähtemistä vaikka ensimmäistäkin kertaa, KuntoKarkeloita voin viime vuoden perusteella suositella. Uskon, että karkelot on tälläkin kertaa suunniteltu järkevästi ensikertalaisia varten. Ainakin jokaisessa lajissa tulee tänä vuonna olemaan ”saako skaalata?” -mahdollisuus!

Koko kisaraportti viime heinäkuun KuntoKarkeloista: Ensimmäiset kisat – Miten meni?

Kuva: Timo Mämmi

Takaisin alkeiskurssille

Juhlapyhien jälkeiset härkäviikot jatkuvat. Tuntuu kuin tammikuu olisi jatkunut jo puoli vuotta. Työlistalla on tulossa sekä menossa monia eri kokoisia projekteja. Aikaiset aamut, se yksi työjuttu ja se yksi homma yhden kaverin puolesta, pari kirjoitusasiaa… Tekemistä riittää.

Treenaaminen on sujunut, mutta rytmi on hieman hukassa. Olen harjoitellut myöhemmin iltaisin kuin mihin olen tottunut ja ikään kuin ”kiireessä”. Enää ei myöskään ole samalla tavalla aikaa jäädä hiomaan taitoja, mikä on sinänsä sääli. Toisaalta tiedän hyvin, mikä syy sille on, ja se on kaiken arvoista.

Tässä kuussa olen ollut auttamassa On Rampilla eli crossfitin alkeiskurssilla. Olen saanut tehdä paljon enemmän kuin mitä aluksi luulin ja ihan oikeasti myös neuvoa ensimmäistä kertaa crossfittia kokeilevia. Se on ollut minulle paljon merkityksellisempää, kuin mihin edes osasin varautua.

Koen todella vahvaa samastumista uusien urheilijoiden kanssa. Omasta On Rampista ei ole kuin puolitoista vuotta, joten monet muistot tulevat aika kirkkaasti mieleen. Olen myös melko samassa jamassa onramppilaisten kanssa: Samalla kun he tarttuvat ensimmäistä kertaa köyteen tai pitelevät tankoa, minä yritän ensimmäistä kertaa katsoa liikettä ja ohjata sitä.

Kaikki on urheilijoille uutta ja vaatii harjoitusta. Siinä rohkaiseminen on ollut minusta todella antoisaa. Uudet urheilijat ovat olleet todella kiinnostuneita kaikesta, mikä on ollut innostavaa huomata.

Parasta on kuitenkin se, kun joku on oppinut jotakin. Kerran menin kehumaan ja kävikin ilmi, että urheilija oli oppinut minun vinkkini ansiosta. Sellaista valtavaa onnistumisen tunnetta en ole koskaan saanut omasta treenaamisesta. Se on merkinnyt minulle jotain aivan erityistä.

Uusien urheilijoiden seuraaminen on antanut valtavasti inspiraatiota. Se on myös motivoinut minua omassa treenaamisessa, jotta saavuttaisin sellaiset taitotasot, että osaisin näyttää, kertoa ja ohjeistaa entistä paremmin!

Ehkäpä iltaisin on liian vähän aikaa rentoutua ja pestä pyykkiä. Mutta kun nytkin ajattelen tätä kaikkea, se ei haittaa.

Yritän myös muistaa, miten moniin uusiin ihmisiin olen tutustunut On Rampilla sekä treenien ulkopuolella. Olen tavattoman iloinen ja innoissani.

Joten tammikuu, bring it on!

Kun ego tulee tielle

Keksin kaksi tapaa, joilla oma ego voi tulla treenaamisen ja ylipäätään kehittymisen tielle.

CrossFit koettelee jokaisen fyysistä kuntoa ja henkistä lujuutta. Ratkaisevasti se minusta kuitenkin koettelee jokaisen egoa. Kuinka hyvin siis kestät sen, että et osaa yhtä hyvin tai samoja asioita kuin muut? Tämä kolahtaa jokaiseen yksilöllisesti, joihinkin kovempaa kuin toisiin.

Este kehittymiselle egosta tulee, kun ajattelet näin:

1. Osaat jo kaiken

Tai näin ainakin luulet tai haluat muiden luulevan. Et jaksa kuunnella ohjeita, sillä sinussa ei ole mitään korjattavaa. Tai jos on, muut eivät saa sitä nähdä. Odotat vain ensimmäistä tilaisuutta päästä osoittamaan muille, kuinka etevä ja kova olet.

Muutenkin kehitysideoiden vastaanottaminen on sinulle turhaa. Haluat vain päästä treenaamaan ja kiinni isompiin painoihin mahdollisimman nopeasti. Luulet siten tekeväsi kaikkiin vaikutuksen.

Lopputuloksena meuhkaat. Teet hiukan sinne päin, koska standardien noudattaminen hidastaisi liikaa.

Tekeminen näyttää pöljältä ja vaaralliselta, mitä se onkin. Todennäköisesti olet vaaraksi paitsi itsellesi, myös muille. Keskityt niin paljon itseesi, että et tajua ajatella vieressä olevia.

2. Olet huonompi kuin muut

Tai näin ainakin luulet tai uskot muiden ajattelevan. Tämä on egon hellimistä hieman toisella tavalla. Et kestä sitä, että et osaa vielä kaikkea, siispä lakkaat yrittämästä. Lopulta pahimmassa tapauksessa luovut koko hommasta.

Joillekin kehittyminen, mokat ja vastoinkäymiset vahingoittavat egoa niin lujaa, että ryhdytään mollaamaan itseään (ennen kuin muut ehtivät sitä tehdä). Parempi puhua äkkiä itsensä tonttiin, kuten ”olen niin huono” ja ”en vaan osaa”. Tunnistan itseni tästä tavasta. Joo, minullakin on ego, todellakin!

Tällä tavalla ego torpedoi omat mahdollisuudet edes aloittaa.

Tunnistitko ehkä itsessäsi jotain piirteitä?

Lopulta kyse ei ole siitä, että joku olisi huonompi tai parempi kuin joku muu. On vain eri kehitysasteita, joista jokaisella on omansa.

Oma kehitysaste pitää ottaa reippaasti omakseen ja lakattava egon helliminen jommalla kummalla tavalla noista ylläolevista. Kukaan ei ole täydellinen, joten kannattaa olla rehdisti juuri sitä mitä on. Näin voi keskittyä paremmin harjoittelemiseen.

Jos haluaa kasvattaa egoa, pysyy itse mukavuusalueella ja sulkee kaiken kehityksen ulkopuolelle. Kannattaa siis jättää ego siihen oven ulkopuolelle, niin kuin minullekin sanottiin heti ensimmäisissä treeneissä. Ei se välttämättä helppoa ole, mutta sitäkin voi harjoitella.

Treeneistä kannattaa taas lähteä niin, että tietää tehneensä oman parhaansa ja joka ikisen toiston oikein itsensä takia, ei kenenkään muun.

Ego muuten joutuu terveellisesti taas koetukselle, kun Openit alkavat. Olethan jo ilmoittautunut?

Lepopäivän spa-hetki kotona

Mikä olisi parempaa palautumista, kuin tunnelmallinen spa-hetki. Span voi rakentaa omaan kylppäriin, jos lompakko ei ihan just nyt riitä hoitolareissuun. Tunnelmaan riittää oikeastaan kolme asiaa: vapaavalintainen musa, (tuoksu)kynttilä ja roimasti aikaa ilman kiirettä minnekään.

Lepopäivän vapaa-ajasta on otettava kaikki irti. Treenipäivinä suihkussa käyminen on yhtä suorittamista, sillä kiire on töihin / kotiin / syömään / nukkumaan. Aikaa ei todellakaan ole millekään ylimääräiselle.

Meikäläisen kohdalla tingitään kiireessä hiusten pesusta. Tukka on niin sanotusti ”gonahtanut” tässä syksyn aikana niin pitkäksi, että sen pesu alkaa olemaan melkoinen urakka. Toisaalta totuttautuminen pidempiin pesuväleihin ei ole välttämättä huono juttu. Vähempi pesu säästää päänahkaa ja kuluttaa vähemmän hiuksia (kai?).

Lepopäivänä tukan voi pestä ajan kanssa oikein huolella ja nautiskellen. Samalla voi miettiä rauhassa kaikenlaista syvällistä. Ja kun ei tarvitse heti iskeä päätä tyynyyn, voi antaa tukan kuivua ihan itsekseen.

Urheilijan spa-hetkeen kuuluu myös käsien huolto. Ja nyt en puhu mistään naisellisesta manikyyristä, jossa huolletaan kynsinauhoja. Tarkoitan kämmeniä ja kovettumia.

Kaikki tangosta kiinnipitämisestä syntyneet kovettumat kuoritaan, hiotaan tai leikataan pois ja kädet ovat taas kuin uudet! Jotkut tykkää käyttää hohkakiveä, mutta meikäläinen tykkää vuolla kovettumat. Se on minusta tehokkain ja siistein tapa päästä kovettumista eroon. Hiukan kosteusvoidetta, niin taas kehtaa kätellä ihmisiä ja tangostakin saa paremman otteen.

Jos haluaa, voi heittää parit heleyttävät naamiot ja voiteet. Tiedättehän, sellaiset joita oikeassa spassa saatettaisiin käyttää. Sitten onkin valmis seuraavan päivän treeneihin.

 

 

 

Vuosi 2017! Uusi minä, uudet supertavoitteet ja pari sanaa onnesta.

Vuosi vaihtui – mitä se tarkoittaa?

Uuden ajan alkamisen kunniaksi moni asettaa supertavoitteita. Alkaa laihis. Alkaa tipaton ja sokeriton. Alkaa hurjat treenisuunnitelmat ja kesäkuntoon-projektit.

En voi moittia. Olen itsekin rebootannut juttuja juuri vuodenvaihteessa. Joskus ne ovat liittyneet terveyteen, joskus opiskeluissa kohentautumiseen tai johonkin muuhun asiaan. Nyt tammikuussa aion liittyä mukaan Performance Diet -ohjelmaan, jonka suunnittelussa veljeni Matti on ollut isossa osassa. Kyseessä on nettivalmennus, jossa opetellaan syömään oikein ja riittävästi suhteessa eri tavalla kuormittaviin treeneihin ja lepopäiviin. Lisätietoa on tulossa CrossFit Kuopion sivuille (ei ole maksettu linkki). En ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut diettaamisesta enkä tiedä ruoka-asioista kovinkaan paljoa. Syömisellä saatan saada positiivisia vaikutuksia treeniin, joten miksi siis ei. Tulen raportoimaan täällä blogissa ohjelman vaiheista!

kasillakavelyakuopiossa
Kuopiossa on aina mahtava meininki. Kiitos kaikista 2016 Savo-treeneistä!

Itse uskon kyllä tavoitteisiin. Mielestäni ne suuntaavat fokusta ja haastavat oikealla tavalla. Nytkin haaveilen oppivani viimein kippileuat! Vaikka olen melko määrätietoinen, olen totta puhuakseni myös joutunut korjaamaan käsitystäni tavoitteista.

Tavoitteiden saavuttaminen ei nimittäin takaa onnea.

Saatat miettiä, kuinka niin? Eikö tavoitteisiin yltäminen muka tuo tyydytystä ja onnea?

Ongelma on siinä, että ihminen haluaa aina jotakin. Vaikka saavuttaisi ihan kaiken, sen ensimmäisen muscle upin tai jonkun ihan oikeaakin elämään liittyvän superunelman, se ei riitä kuin hetkeksi.

img_9684
Juhannuksena 2016 Turku sai hymyilemään kilpaa auringon kanssa.

Muistatteko erään nettikuvan? Siinä hahmo kysyy toiselta ”Mistä oikein löysit tuon onnen? Olen etsinyt sitä kaikkialta!” Ja toinen hahmo vastaa: ”Tein sen itse.”

Onnea ei voi saavuttaa. Sen sijaan kannattaa ajatella, että sitä tehdään joka päivä.

Tavoitteita kannattaa toki asettaa, ja niiden kuuluu olla rohkeita sekä haastavia. Mutta niiden tulee olla myös sellaisia, että niitä tehdessä tuntee olevansa menossa siihen suuntaan kuin itsestä tuntuu tärkeältä. Se motivoi, innostaa ja tekee onnelliseksi.

Onnellinen tyyppi aiheuttaa itselleen menestystä – eikä toisin päin.

IMG_0200
Ihka ensimmäinen kisapaita nostatti myös sykkeitä kesällä 2016.

 

Oletko siis sinä menossa siihen suuntaan, joka tuntuu sinusta oikealta?

Ja mitä nyt käynnistyviin kesäkuntoon-projekteihin tulee, kannustan kyllä liikkumaan, sillä sen positiiviset vaikutukset olen itse kokenut. Mutta varsinkin sellainen laihduttaminen tai kehon muokkaaminen, jonka tarve kumpuaa itseinhosta, ei ole hyvä juttu. Eikä sellainen naistenlehtien naiskuva ole sellainen, jota pidän terveenä tai millään tavalla tavoittelemisen arvoisena. Se palvelee vaan markkinoita, ei sinua.

Jokainen voi kehittyä, mutta kenenkään ei tarvitse muuttua.

Mitäpä siis jos lähtisit toteuttamaan elämässäsi asioita, jotka voimistavat itsevarmuuttasi ja tuovat sinulle iloa? Se voi ehkä jopa pelottaa, mutta tavoite myös nostattaa sinussa innostusta, pystyt kyllä siihen. Menestys suosii onnellista, eikö niin?

Minusta terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisen ei tarvitse olla ekstremeä tai kurjaa sen takia, että vuosi sattui juuri vaihtumaan. Kannattaa katsoa isompaa mittakaavaa ja ajatella asiaa koko elämän kannalta. Liikkumisen ei myöskään tarvitse olla yksinäistä.

Untitled design (5)
Viimeinen rantapäivä 2016 Hietsu Beach Battlessa!

Itselläni on hyvä tunne. Iloitsen siitä, mitä kaikkea jo osaan – ja voi pojat, mitä kaikkea sain vuonna 2016 kokea ja miten moneen ihmiseen olen tutustunut! Tietysti haluan oppia ja kehittyä, kirjoittamisessa, crossfitissa sekä hyvin monessa muussa asiassa. Kaikki aikanaan, suunta on ehdottomasti oikea.

Oikeasti en malta edes odottaa, mitä kaikkea 2017 tuo tullessaan!

Ei siis huolta sinullakaan! Sopu itsesi kanssa vetää puoleesi onnistumisia sekä uusia mahdollisuuksia. Muista pysyä aitona ja kivana muille, sillä hyvät ihmiset vetävät puoleensa hyviä ihmisiä.

Lopuksi vielä KIITOS sinulle, joka olet lukenut sepustuksiani täällä blogissa. Kiitos kehuista ja kannustuksesta, niistä jotka ovat tulleet viesteinä ja niistä, joita olen saanut livenä. Muistan niistä jokaisen ja ne merkitsevät minulle paljon. ❤

Onnea ja menestystä uudelle vuodelle! Ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Blogini ylivoimaisesti suosituin postaus vuonna 2016 oli ”En osaa, en pysty.”

Artikkelikuva ja kuva 4: Timo Mämmi

Joulutarina tuplien treenaamisesta

Olipa kerran Elina, joka halusi aina panostaa siihen, mitä oli tekemässä. Joskus liikaakin.

Eräänä jouluna Elina sai lahjaksi vaaleanpunaisen hyppynarun. ”Jes, vihdoin pääsen harjoittelemaan tuplia ikiomalla narulla”, hän hihkui. Tupla eli double under on toistuva liike ja perustaito CrossFit-treeneissä. Siinä hyppynarua hypitään niin, että naru ehtii pyöriä kaksi kierrosta ennen seuraavaa hyppyä.

Tuumasta toimeen. Vaaleanpunainen naru viuhuen Elina harjoitteli intensiivisesti hyppykorkeutta, pitämään jalat yhdessä ja suorassa, oikeaa rytmiä ja oikeaa käsien asentoa.

Yksi tai kaksi kertaa Elina saattoi tässä onnistua, mutta sitten naru sotkeutui. Joillakin jumppakavereilla stiplatessa hyppynaru saattoi iskeä persuksiin, mutta Elinan tapauksessa se osui aina käsivarsiin. Jokaisen treenikerran jälkeen hänen kätensä olivat naarmuilla, jotka näyttivät etenkin ulkopuolisten mielestä hieman epäilyttäviltä. Kerran Elina sai hyppynarullaan kunnon mustelmat rystysiinsä. Miten se on mahdollista, sitä ei kukaan osaa kertoa vielä tänäkään päivänä.

Kului viikkoja ja kuukausia, mutta tuplat eivät kulkeneet. Muut yrittivät auttaa hyppivää Elinaa, jonka treenaaminen muistutti jo kirjaimellisesti itseruoskintaa. Talvi muuttui kesäksi, mutta mikään ohje ei tuntunut menevän perille. Elina ei kuitenkaan antanut periksi. Hän harjoitteli täysiä ja pyöritti lujaa iskevää narua kauhealla vimmalla.

”Pyörität liian nopeasti”, muut vinkkailivat. Mutta Elina ei voinut hellittää, niin paljon halusi onnistua. Hän käytti apunaan kelloa, katseli tuskaisena omaa hyppimistään videolta ja sääti jatkuvasti narunsa pituutta. Lopulta Elina oli säätänyt vaaleanpunaisen hyppynarunsa liian lyhyeksi!

Eräänä päivänä kaikki muuttui. Elina sai vinkin, että kannattaa tehdä jotain toista liikettä tuplien välissä. Turhautuneena Elina ajatteli, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää. Niinpä hän hyppi (taas uudella narulla) nikottelevia tuplia, vaihtoi liikkeen päälläseisontapunnerrukseen ja hyppi sitten taas. Tällä tavalla hyppynarusta oli päästettävä välillä irti. Vähitellen välissä tehtävä liike alkoi väsyttää niin, että Elinan oli pakko rentoutua.

Vauhti hidastui vähitellen. Myös Elinan tahto pitää kaikki kontrollissa ja yrittää täysillä alkoi hellittää. Elina vähensi intensiivisiä tuplatreenejään. Äkkiä hän sai treeneissä tuplia kaksikymmentä peräkkäin. Sitten kaksikymmentäviisi. Pian hän sai niitä yli kolmekymmentä peräkkäin! Seuraava joulu oli vielä monen kuukauden päässä, kun Elina saavutti tavoitteensa: 50 tuplaa peräkkäin, unbroken.

Siitä lähtien Elina on opetellut myös hellittämään. Ikinä enää hän ei halua tällä tavalla antaa itsensä tulla oman oppimisensa tielle. Hän lopetti yliyrittämisen sekä turhan itseruoskimisen ja kasvoi taas hieman urheilijana.

Mutta entä vaaleanpunainen hyppynaru? Missä se on nyt?

Vaaleanpunainen hyppynaru sai uuden elämän yhtenä salin yleisistä hyppynaruista. Siellä se palvelee oikeanpituisia tuplatreenaajia toivottavasti vielä monesta joulusta jouluun.

Tänne asti lukeneet huomaavat viimeistään nyt, ettei tämä tarina liittynyt oikeastaan kovinkaan paljoa jouluun. Mutta koska nyt on joulu ja kaikilla toivottavasti aikaa hellittää, sen pituinen se.

Hyvää joulua kaikille!